Upland yhteistyö 45v

UPLAND 80-luvulla

Jutta Flinkman Class of '85

1. Miltä tuntui olla ensimmäinen Lahjan Tyttöjen stipendiaatti?

Otin vaihto-oppilaspaikan vastaan kiitollisuudella, innolla ja uteliaisuudella. Tiesin myös, että kun hoidan vuoden kunnialla, niin voin ylpeänä antaa viestikapulan eteenpäin seuraavalle Lahjan Tytölle.

2. Millaista oli opiskella ja elää vieraalla kielellä vieraassa maassa?

Mielenkiintoista sisältäen paljon erinlaisia tunteita pitkin vuotta. Iloa, onnea, epävarmuutta, aluksi koti-ikävää sekä turhautumista kun ei oppinutkaan kieltä niin nopeasti. Kuitenkin päällimäisenä tunteena oli ihana onnistunut oppimismatka, josta ollut paljon hyötyä elämän varrella.

3. Mikä oli unohtumattominta vaihtovuoden aikana?

Upland-perheeseen kuuluminen. Tiivis yhteisö, jossa sai olla oma itsensä ja jossa minua kannustettiin positiivisesti niin koulussatyössä kuin urheilussakin.

4. Mitä vaihtovuosi Uplandissa on antanut sinulle?

Rohkeutta, avarakatseisuutta, pitkäjänteisyyttä, kielitaitoa sekä uskallusta kokeilla uusia asioita.

Marja Leinonen Class of ’87

Sain mahdollisuuden lähteä Lahjan Tyttöjen kolmanneksi stipendiaatiksi Upland Country Day Schooliin syksyllä 1986. Asiaa sulattelin viikon ennen seitsemännen luokan päättymistä ja kesä meni valmistautuessa. Vuoden B-englantia lukeneena kielitaito oli aika erilaisissa kantimissa kuin nykynuorisolla. Toki meilläkin oli tv:n suosikkisarjamme ja onneksi käännöstekstit eikä dubbausta, muuten englannin kuuleminen olisi ollut aika vähäistä siihen maailmanaikaan. Alkuun osasin sanoa ”I go” mutten ”I went”. Kesän aikana luin mökin kirjahyllystä löytynyttä kirjaa Daddy-Long-Legs (Setä Pitkäsääri), ”specially adapted and abridged version” toki. Kesällä kummisetäni lapsia hoitaessani säädin Keski-Suomen radiosta kuulumaan American Top 40 -levylistaohjelman, jonka välispiikeistä en totta puhuakseni ymmärtänyt kuin ehkä kymmenyksen. Onneksi Amerikan koulunenglannin tukiopettaja Mrs. Sipes miehineen tuli kesällä Ruotsissa asuvaa poikaansa tervehtimään ja sillä reissulla myös Turkuun, joten kun tapasimme elokuussa New Yorkin JFK -lentokentällä, oli hän jo tuttu. Juttelin myös minua ennen stipendiaatteina olleiden Jutan ja Ilonan kanssa ja sain hiukan käsitystä, minne olin lähdössä. Toki Suomen yhteyshenkilönä vuosikymmenet toiminut Mikko Kirkkola Anna-Liisa -puolisoineen kertoi perheelleni lukuisia tarinoita siihenastisen 9-vuotisen ystävyysvaihdon varrelta.

Elokuussa lensimme TPS:n Kain kanssa rapakon taakse. JFK:llä meidät tunnistettiin mistäpä muusta kuin Kain jääkiekkomailoista!Ensi päivät vietin New Jerseyssä Atlantin rannalla isäntäperheen kesäpaikassa. Ensimmäisenä aamuna aamupalaksi oli donitseja, aivan, niitä mitä nyttemmin saa meiltäkin, kaikenvärisillä kuorrutteilla ja strösseleillä. Aamiaiseksi?! Illalla mentiin leffaan, olihan uutuutena Top Gun. Cruisejäi hiukan sivurooliin, tässä leffassa kun ei ollut tekstitystä. Sitä paitsi unikin painoi, olihan Suomessa jo aamuyö o-five-hundred hours. Koulu alkoi syyskuun toisella viikolla, sitä ennen juhlin 14-vuotispäivääni, lahjaksi sain herätystoiminnolla ja snooze-nukahtamisasetuksella varustetun radion! Aivan ehdoton laite, jollakelpasi kuunnella paikallisia radiokanavia läksyjä tehdessä, Suomessa paikallisradiot vasta tekivät tuloaan. ”Amerikan-vuoden biisejä” eli sinä vuonna radiossa jatkuvasti soineita kappaleita on edelleenkin lukuisia.

Koulumatka oli pitkä, olinhan Turussa tottunut kävelemään kaikkialle. Nyt nousimme Amerikan-siskoni kanssa minivan -koulubussiin. Ensimmäisinä kyytiin aamulla klo 7.10, viimeisinä kotiin puoli kuusi. Tunnin ja vartin suuntaansa kiertelimme matkaa, joka suorinta tietä olisi kestänyt 45 minuuttia. Koulu alkoi 8.30 ja päättyi 16.10. Ei välitunteja, kirjat kopattiin hyllyköstä mukaan ja eikun seuraavalle tunnille. Välituntien ja ulkoilun puute oli iso muutos. Se tuntui kautta linjan, koska käveleminen ei ollut vaihtoehto. Muistan tehneeni väkisin kodin ympäristössä pienen lenkin ja jääneeni melkein auton alle, niin hiljaa ja pehmeästi silloiset amerikanraudat kulkivat. Jalkakäytäviä ei asuinalueella ollut. Urheilua oli koulussa neljänä iltapäivänä viikossa, syksyllä maahockeytä / jalkapalloa, talvella tytöillä telinevoimistelua/lentopalloa, pojilla tietysti jääkiekkoa ja keväällä haavipalloa eli Suomessa silloin vielä lähes tuntematonta lacrossea. Peleihin matkattiin koulun pakettiautoilla ja kannustushuudahdukset ovat vieläkin muistissa: –GO. FIGHT, SCORE, WIN, BEAT’EM!

Koulussa oli selkeä ja tiukka pukeutumiskoodi ja joka päivä piti olla eri vaatteet. Onneksi isot kauppakeskukset olivat täynnä vaatekauppoja, niitä vaatteita on minulla vieläkin kaapissa jäljellä! Paidat ja sukat sävytettiin yhteen, vyöt ja ommellut lahkeenkäänteet olivat pakollisia ja muutenkin yleisilmeen tuli olla siisti. Muutaman kerran vuodessa oli Tag Day, jolloin dollarin maksamalla (hyväntekeväisyyteen) sai pukeutua farkkuihin ja college-huppariin.

Opiskeltavia aineita oli vain muutama, englanti, historia, matematiikka, science, tietotekniikka, musiikki ja kuvaamataito. Lähes sama lukujärjestys toistui päivittäin. Ysiluokkalaiset luokkatoverini opiskelivat antiikin historiaa, mutta me vaihto-oppilaat istuimme seiskaluokkalaistenkanssa Yhdysvaltain sisällissotaan tutustumassa. Opetuksessa käytettiin runsaasti oheismateriaalia, katsoimme videoita ja kuuntelimme aiheeseen liittyviä nauhoja. Tietoa haettiin myös muista kirjoista kuin oppikirjasta, jonka läksykappale piti tiivistää omaan vihkoon. Outlining eli muistiinpanojen tekeminen luetusta oli varsinaisen aiheen lisäksi yksi merkittävimmistä opeista, jonka siltä tunnilta saimme.

Koulussa opiskeltiin myös computer sciencea eli silloista atk:ta. Käytössä omenakoneet, harjoiteltiin perusohjelmointia. Tietokoneiden tulevasta merkityksestä ei varmaan aavistanut kukaanmeistä mitään. Hiukan konekirjoitusharjoitusta sain, sitä yritin myös kotona opiskella ohjelman avulla. Yksittäisistä Suomen koulun opeista juuri valinnaisen konekirjoituksen poisjääminen oli ehkä suurin menetys, nykyisessä työssäni yksityislääkärinä siitä taidosta olisi ollut verraton hyöty. No, noin kahdeksansormijärjestelmäni toimii nykyisin kohtalaisesti ääkkösten puuttumisesta huolimatta.

Ylipäätään tekniikka oli varsin erilaista 80-luvulla kuin mihin nykykoululaiset ovat tottuneet. Me kuuntelimme edelleen C-kasetteja ja soitimme LP-levyjä (Dingo ja Bogart Co olivat mukana!). Musiikinopettaja kysyi kevätpuolella uteliaana, joko meillä Suomessa oli CD-levysoitin (oli aivan tuore, ja oli myös mikroaaltouuni, juuri hankittu sekin, vaikkei sitä muuhun käytetty kuin lämmitykseen). Hansa-kortteli rakennettiin vaihtovuoteni aikana, ja palasin Carrollsin aikaan McDonald’sin, Burger Kingin ja KFC:n maisemista.

Rahaa siirrettiin Suomesta paikallisen pankin tilille, johon oli perinteinen pankkikirja. Aika ajoin kävin nostamassa muutaman kymmenen dollaria. ATM -pankkiautomaatit tekivät vasta tuloaan eikä ikäisilleni ollut vielä kortteja tarjolla. Perheen keittiön seinäpuhelimesta (sellaisesta pitkäjohtoisesta, venyttämällä pystyi luuriin puhumaan myös ruokaa valmistaessa) soitin joka sunnuntaiaamu 20-30 minuutin puhelun kotiin. Puhelinlaskussa oli erittely ulkomaanpuheluista, jotka sitten maksoin jälkikäteen. Lisäksi kirjoitin joka viikonloppu viikkokirjeen kotiin ja luokkakavereiden kanssa olin myös kirjeenvaihdossa. Päiväkirjamerkintöjäkin tuli tehtyä. Ohutta AirMail -kirjepaperia ja -merkkejä kului. Koko vuotena puhuin Suomeen vain vanhempieni ja sisareni kanssa.

Englannin kuunteleminen ja puhuminen oli alkuun haastavaa, hassuilta tai noloilta väärinkäsityksiltäkään ei aina vältytty. Muistan noin kuukauden jälkeen huomanneeni, että olin alkanut ajatella englanniksi, siihen asti olin ensin kääntänyt kuulemani suomeksi, miettinyt vastauksen suomeksi ja kääntänyt sitten parhaan kykyni mukaan englanniksi. Vähitellen suomi jäi välistä pois. Oli jo aikakin, koska lokakuussa aloimme opiskella Shakespearen Macbethiä. Ja sitä sitten myös luettiin! Äidin opiskeluaikainen suomennoskopio oli kyllä silloin käytössä. Keväämmällä luimme novelleja ja kirjoitimme runoja. Oikein innostuin kirjallisuudesta, opetustavan ja analyyttisen lähestymisen ansiosta.

Laajemminkin voi sanoa, että koulun opetustavat poikkesivat huomattavasti kotimaisesta totutusta. Ilmapiiri oli keskusteluun kannustava, analyyttinen, kaikki avasivat suunsa ja kommentoivat. Olin itse hiljaisemmasta päästä, kun taas usein Suomessa roolini luokassa oli puhua, jos kukaan muu ei sanonut mitään. USA:ssa kannustettiin oman mielipiteen muodostamiseen ja argumentointiin. Nykyinen Harkness-metodi ei vielä ollut käytössä, mutta mentaliteetti oli samankaltainen. Jokainen oli arvokas, jokaisen mielipide sai kuulua. Jokaisesta haettiin vahvuuksia, joita kehuttiin, heikkouksia tuettiin ja kannustettiin parantamaan. Joka arviointikauden päätteeksi tuli paitsi A-F kirjainarvosana, myös arvio motivaatiosta ja käytöksestä kyseisessä aineessa ja pitkät kirjalliset kommentit. Voi olla, että osaltaan tämä liittyy yksityiskouluun, mutta joka tapauksessa kannustus oli mukavaa ja selvästi piti heikompia oppilaita kiinnostuksen syrjässä kiinni. Toissavuonna edesmennyttä kuvaamataidon opettajaani Mrs. Krickiä muistan erityisellä lämmöllä: hänen opetuksessaan tunsin olevani lähes oikea taiteilija ja innostuin projekteista. Hyvää mieltä ja kannustuksen aikaansaamaa innostusta ei vesittänyt edes seinänäyttelystä paistanut ilmiselvä tosiasia: toiset meistä ovat taiteilijoita, toiset harrastelijoita, mutta niin innostuneita! Eikä muulla ollut väliä.

Vapaa-aikaa oli vähän. Koulupäivät matkoineen olivat aiemmin mainitun pitkiä ja illalla oli vielä runsaasti läksyjä ja omalla kohdallani monta sanakirjan sivua plarattavana. Vuosikirjassa taitaa kohdassa ”Seen” (nähty tekemässä) kohdallani lukea ”Looking up words”. Amerikan sisarellani oliarkena puhelin- ja tv-kielto läksyjen teon varmistamiseksi ja tasapuolisuuden nimissä se ulotettiin minuunkin. ”Kate ja Allie” oli pakko kuitenkin salaa katsoa torstai-iltaisin. Kävin silloin alakerrassasilittämässä, vaikka muuten kuivurissa pyöri kauluspaitoja lukuunottamatta kaikki pyykki.

Joulun jälkeen aika sai jalat alleen maaliskuuhun tultaessa. Kevätlomalla pojat matkasivat Suomeenvaihto-ohjelman 10-vuotisjuhlan merkeissä ja minä matkustin etelämmäksi Wrightin veljesten ja lentokoneiden syntyseuduille Cape Hatterasiin. Valtameri oli vielä uimiseen kylmä, mutta Outer Banks majakoineen hieno kokemus. Osa luokkakavereistani matkusti pitemmällekin, joku Aruballe,toinen Floridaan, mutta yleisesti ottaen matkustelu oli vähäistä. Siksikin Euroopan-luokkaretket olivat jotain aivan erityistä. Siihen aikaan tyttöjen matkat suuntautuivat muualle kuin Suomeen, vaikka pojat joka toinen vuosi täällä aina vierailivatkin. 90-luvun alussa tytötkin matkustivat tänne ja Lappiin, ja sain yliopisto-opiskelijana seurata heitä Rovaniemelle. Myös ikimuistoinen aurinkoinen lumipäivä Kuhankuonolla vietettiin. Sen päätteeksi farkuista väännettin vettä ja muisteltiin pulkkamäkeä, lumipesuja, nuotiomakkaroita ja loimulohta. Toivottavasti nämä matkat vielä vastaisuudessa taas jatkuvat ja perinne elää!

Amerikan-vuoteni on eittämättä vaikuttanut kaikkeen senjälkeisessä elämässäni. Vuosia erittelin asioita ennen tai jälkeen Amerikan oleviksi. Kotiin palattuani olin ulospäin suuntautunut ja puhelias, ehkä liikaakin täkäläiseen makuun, kun taas siellä olin ollut sikäläisittäin hiljainen ja ujo. Kannustavat ja kehuvat kommenttini saivat välillä nolostuneen suomalaisen vastaanoton. Vähitelleneroavaisuudet tasoittuivat. Iso osa oppia onkin ottaa kustakin kultturista sopivat positiiviset asiat ja soveltaa niitä omia juuria unohtamatta. Ja kielitaidosta on aina etua, oli kokemus muuten sitten millainen hyvänsä.

Olen ollut Lahjan Tyttö kolme- tai nelivuotiaasta asti eli käytännössä koko vaihto-ohjelman ajan. Upland Country Day Schoolin ja TPS:n jääkiekon välinen ystävyys- ja vaihto-ohjelma sai alkunsa kahden merkittävän jääkiekkomiehen, koulun pitkäaikaisen rehtorin Dr. Clevelandin ja TPS:n valmentajan Juuso Wahlstenin tapaamisesta 70-luvun ruotsinlaivaterminaalissa. Tämä vaihto-ohjelma on antanut yli sadalle yläkouluikäiselle varsinaissuomalaiselle nuorelle erityisen mahdollisuuden vaihtovuoteen. Myös omat poikani ovat päässeet käymään koulun, vaikkeivät voimistelijoita tai jääkiekkoilijoita olleetkaan.Viisaiden miesten filosofia ulottuu tähän päivään. Kiekkokaukalon opit ovat tärkeitä myös kentän ulkopuolella. Amerikkalainen koulu elää myös entisistä oppilaistaan. Jokainen meistä onnekkaista voi halutessaan antaa myös jotain takaisin koululle, jolta on paljon eväitä elämään saanut. Toivon keski-ikäiselle vaihto-ohjelmalle kaikkea hyvää ja pitkää ikää! Onnea myös 50-vuotiaalle seuralle, jota on edelleen ilo edustaa. Kerran Lahjan Tyttö, aina Lahjan Tyttö! Go Upland

UPLAND 90 -luvulla

Eveliina Salonen Class of '97

Olin vaihto-oppilaana Uplandissa 1996-97. Kokemusta tuosta vuodesta kertyi paljon ja se, miten nuorena 14-vuotiaana lähti maailmalle oppimaan uuden kulttuurin ja elämäntavan, tuo edelleen mieleen positiivisen kokemuksen. Hyvä englannin kielen taito jonka toin kotiin monen muiston ja kokemuksen kera, on avannut monta ovea jälkeenpäin. Vaihto-oppilasvuoden jälkeen opiskelin Turussa taideviestintä-lukiossa, josta sitten lähdin opiskelemaan sosiaalialaa pääkaupunkiseudulle. Valmistuttuani Sosionomiksi vuonna 2008 tein työuran Helsingissä HUS:n teveydenhuoltoalan hallinnollisissa töissä. Tällä hetkellä Asun pysyvästi Yhdysvalloissa, Seattlen kaupungin kupeessa Washingtonin osavaltiossa. Muutimme tänne mieheni Jaakon kanssa vuonna 2015 hänen työn perässä. Itse lähdin luomaan uutta uraa uudessa kotimaassa ja aloitin työt tanssinopettajana. Olen opiskellut flamencoa kohta 20 vuotta, ensin Suomessa ja Espanjassa, ja sitten täällä Yhdysvalloissa. Perustin oman yrityksen nimeltä Flamenco Boreal (boreal tarkoittaa ’something from the north’) vuonna 2019, minkä kautta nyt opetan ja teen projekteja ja keikkoja. Olen kotiutunut Seattleen hyvin. Ostimme juuri talon ja meillä on uusi perheenjäsen Espanjan vesikoira nimeltä Pinto. Matkustamme paljon ja maailmaa on tullut nähtyä, tavoitteena on myös käydä jokaisessa Yhdysvaltojen osavaltiossa. Suomessa käymme parin vuoden välein. Elämä tuntuu hyvältä täällä ja pian voimme myös hakea Yhdysvaltojen kansalaisuutta. Mihin elämä tästä vielä viekään, se nähdään. Muistan Uplandin vuoden ajalta Dr. Seuss -kirjat ja sanonnan: ‘…Your mountain is waiting, so…. get on your way!